Poliittinen ja biologinen hiilinielu – Miksi tieteellisessä ja poliittisessa keskustelussa tullaan vastakkaisiin lopputuloksiin?
Sain olla radio Yle Ykkösellä Sari Valton keskusteluohjelmassa keskustelemassa aiheesta "Pitäisikö Suomen metsäpolitiikkaa muuttaa?" Keskusteluohjelmassa kävi hyvin ilmi perustelut, miksi metsien hakkuiden lisäämisestä ja uusien biojalostamoiden rakentamisesta tullaan tieteellisessä ja poliittisessa keskustelussa vastakkaisiin lopputuloksiin. Kun puhutaan hiilinielujen vahvistamisesta, on kovin eri asia puhua poliittisesta hiilinielusta kuin biologisesta hiilinielusta.
Hiilinielu on tärkeä termi, koska ihmiskunta ei pysty riittävän nopeassa tahdissa luopumaan fossiilisen hiilen käytöstä. Siksi hiilen sitomista maaperään, puustoon ja puutuotteisiin eli biologista hiilinielun kasvattamista pidetään fossiilisten päästöjen vähentämisen jälkeen merkittävimpänä ilmastonmuutosta hillitsevänä toimenpiteenä.
Hiilen sitominen voimistuu, kun metsän kasvu lisääntyy. Biologinen hiilinielu kasvaa, kun istutetaan puuttomia alueita, käytetään metsänuudistamisessa jalostettuja siemeniä ja taimia sekä lannoittamalla metsiä. Oikea-aikaisella ja hyvällä metsänhoidolla vahvistetaan myös hiilen sitoutumista, koska se vähentää lahoamisen eli luonnon poistuman kautta tapahtuvaa hiilen vapautumista ja ohjaa hiilen varastoitumista niihin runkoihin, joista pysytään valmistamaan aikoinaan pitkäikäisiä puutuotteita.
Hakkuut eivät lisää metsien hiilen sitomista lyhyellä aikavälillä, mutta jos metsien hakkuita siirretään, pienennetään tulevaisuuden hiilinieluja. Käytettävällä aikaskaalalla on siksi ratkaisevaa merkitys. Silloin siirrytään poliittisen hiilinielun maailmaan. Poliittiseksi hiilinielukeskustelu muuttuu, kun valitaan tarkastelutasoa tai päätetään, miten hiilinielu todennetaan. Puhutaanko yksittäisestä puusta, metsiköstä, metsätilasta, maakunnasta, valtiosta vai globaalista tasosta?
Ilmakehä ei tunne rajoja, joten aina kun tarkastellaan globaalia tasoa suppeampaa hiilinielua, astutaan hiilinielun laskentapolitiikan puolelle. Samoin on, kun hiililaskentaan otetaan mukaan puutuotteiden fossiilisia korvaava vaikutus. Politiikan puolelle joudutaan myös, koska maailman väestö sekä kasvaa että vaurastuu. Puutuotteiden kysyntä siis kasvaa sekä fossiilisten korvaamistarpeen, että kulutuksen kasvamisen takia. Siksi hakkuiden vähentäminen Suomessa vain siirtää niitä muualle maailmaan, jossa metsien hoidon on heikommalla tolalla kuin meillä.
EU:n hiililaskenta on erityisen poliittista. Syksyn aikana Suomi käy neuvotteluja EU komission kanssa LULUCF asetuksen teknisestä soveltamisesta eli vertailutasolaskelmasta. Puurakentamisen ja metsän kasvun lisääminen vaikuttavat positiivisesti ja hakkuiden lisääminen negatiivisesti tähän poliittiseen hiilinielulaskelmaan.
Poliittinen hiilinielulaskenta ei silti arvosta metsien hyvää hoitoa eikä metsien terveyttä. Se lähinnä vertaa hakkumääriä historiaan, silloin biologinen hiilinielu voikin muuttua poliittisella laskennalla hiilen lähteeksi.
Juurisyy tähän on kansainvälisen ilmastopaneelin (IPCC) käyttämä laskentaoletus, että metsätuhot ovat sattumia eikä niiden vaikutusta oteta poliittisessa hiilinielulaskennassa huomioon. IPCC lähtee siis oletuksesta, että metsiin kerrytettävä hiilivarasto on yhtä varmassa tallessa kuin puurakennuksessa oleva hiili peltikaton alla.
Suomalaisten tieteentekijöiden soisi vaikuttavan tähän poliittisen hiilinielun systemaattisen laskentavirheen oikaisemiseen. On hyvä kysyä, miksi Suomessa metsät eivät pala eikä meillä ole massiivisia hyönteistuhoja. Ei se ole sattumaa, vaan hyvän ja pitkäjänteisen metsänhoidon seuraus.
Kaiken A ja O on, että metsällä on arvoa metsänomistajalle. Jos sitä ei ole, poltetaan metsää muuhun maankäyttötarkoitukseen tai sen annetaan vaan palaa kuten rajan takana tehdään.
Mikko Tiirola
Metsävaltuuskunnan pj, MTK r.y.